MINULLE TAIDE ON tapa ajatella, kiteyttää ja purkaa tuntoja.  En osaa keskittyä tekemään teoksia yhdellä tekniikalla, sillä tekemiseni pakenee rutiineja. Se vaikuttaa kaoottiselta, mutta se on keino yrittää jatkuvasti etsiä, ymmärtää ja kuvata ihmisyyden eri puolia. Toisinaan pohdin ajan kerrostumia ja mietin mitä meissä on menneistä sukupolvista. Toivoisinkin, että taiteeni olisi kuin muinaista runonlaulua, elossaolemista kaikissa elämän viiltävissä hetkissä. Raakaa, paljasta ja rehellistä laulua ilman säestystä.

Kunpa saisin katsojan lähelle ja onnistuisin kietomaan teoksillani kuin musiikki. Miten voisin tehdä herkästä vielä herkemmän ja tehdä juuri siitä se kaikista vaikuttavin?

On kai kyse rohkeudesta, on löydettävä oma ääni ja uskallettava olla jotain mieltä ja sanoa se ääneen.

Enkä halua erotella omassa kuplassani tekemääni taidetta ihmisten parissa tehdystä taiteesta. Ilman toista ei ole toista. Pieneltäkin tuntuvat asiat voivat ihmisten kanssakäymisessä johtaa uuteen oivallukseen omassa tekemisessä. Huumoria ei ole ilman vakavia asioita, iloa ei ole ilman surua, eikä nuoria ilman vanhoja.

Yhä uudelleen aiheenani ovat nainen, ylisukupolviset taakat, metsä, kuolema, äitiys ja perintö. Tarinat ovat mielestäni tärkeitä ja liitän näyttelyssä teoksiini teoskohtaiset tekstit, ne voi lukea tai olla lukematta.

Tehokkuus voi tarkoittaa isojen ihmismassojen tavoittelun sijasta myös tuloksellista täsmäosumaa pieneen ryhmään. Tavallisten taiteenesityspaikkojen lisäksi pidän näyttelyitä mielelläni eri ympäristöissä. Ne tavoittavat paremmin ihmiset, jotka eivät yleensä käy näyttelyissä. Siinä on jotain kiehtovaa vuoropuhelua teosten, paikan ja ihmisten kanssa.